Paluushokki ja blogin tulevaisuus

Kohta kaksi kuukautta Suomessa oleskelua jo takana, ja siltä kuuluisalta paluushokilta on edelleen vältytty. Ainakin jotenkin. Tähän mennessä olen vain kerran kokenut kohtalaisen vahvasti sellaisen tunteen, että ollapa Japanissa, mutta jos nyt oikein muistan, liittyi se lähinnä ruokaan (juu, tiedetään, justiinsa valitin japanilaisesta ruoasta...). On mukavaa olla taas kotona, nähdä kavereita ja palata arkeen.

Paluushokki. Tai siis kaaos. Tässä kohtaa tavaroiden purkamista suurin osa on jo korjattu pois... Järkyttävä määrä kamaa yhden vuoden aikana kertynyt. Sotku joka tapauksessa kuvastaa aika hyvin myös pääkopan kaaosta.

Toisaalta se arkeen palaaminen on tässä ehkä ollut vaikeinta. Yliopistolla ei ole tullut pahemmin pyörittyä, sillä opinnoistani puuttuu enää graduseminaari ja itse gradu (piece of cake..). Näistä olisi tarkoitus suoriutua mahdollisimman nopeasti, ja valmistuminen on toivottavasti ajankohtaista vielä tämän lukuvuoden aikana. Toivottavasti. JLPT-koekin on taas jo kohta, tällä kertaa tarkoitus olisi yrittää N1-tasoa, jota tuskin tulen pääsemään läpi...

Sen verran yliopistolla on tullut oltua, että tapasin opettajia/professoreita hyväksilukujen merkeissä. Hokudain opintosuoritukset olisi siis tarkoitus siirtää Helsingin yliopiston rekisteriin, mutta tämäkään ei nyt taas mennyt ihan niin kuin oli tarkoitus. Yliopiston (ja Kelan) suositus on, että lukuvuodessa suoritettaisiin vähintään 60 opintopistettä, ja ennen vaihtoa tehdyt opintosuunnitelmatkin on ainakin osittain tehty tämä mielessä pitäen. Uhkarohkeasti kirjasin papereihini opintojen yhteismääräksi 65 oparia ja jäin jännittämään, meneekö tämä läpi vai ei. Hokudaissa ei käytetä opintopisteitä, joten suoritusten muuttaminen HY:n pisteiksi hieman tulkinnanvaraista. Hetken kaikki näytti jo hyvältä, sillä sain sekä japanin kielen opettajalta että professoriltamme allekirjoitukset papereihini - 65 opintopistettä plakkarissa, jee! Kunnes sitten hetkeä myöhemmin sain toimistolta sähköpostia, jossa kerrottiin papereissani olevan "laskuvirhe", ja että pisteitä poistetaan 10. 

Nuo 10 opintopistettä ovat aika olennaiset valmistumiseni kannalta, ja lienee sanomattakin selvää, että koko tilanne otti aika paljon päähän. Kiitos ihanalle Saaralle, joka jaksoi kuunnella itkupotkuraivareitani! <3 Tätä tilannetta nyt sitten selviteltiin pari päivää, ja lopputuloksena oli se, että oppiaineen "käytäntönä" on ollut, että vaihtovuodesta saa yhteensä 55 opintopistettä. Moisista käytännöistä olisi mielestäni ihan aiheellista kertoa opiskelijoille jo etukäteen, ja esim. hyväksilukuohjeissa voisi olla näistä edes jonkinlainen maininta... Japanin opettajamme oli kuitenkin armollinen, ja soi minulle vielä neljä ylimääräistä pistettä, josta olen kovin kiitollinen. Kyseisiä pisteitä ei ole kyllä vielä näkynyt rekisterissä, mutta ehkä ne sinne joskus ilmestyvät. Toivottavasti. 

Kun vaihdosta palaa kotiin, on yleisen orientoitumisen ja sen kuuluisan paluushokin lisäksi aika läjä paperitöitä, joita pitää tehdä. Todistuksia pitää palauttaa sinne sun tänne, lomakkeita täyttää, asuntoasioita järjestellä ja Kelallekin pitää selvittää, miksi opintoja ei edeltävältä lukuvuodelta näytä olevan. Yksittäin kaikki nämä ovat ihan hoidettavissa, mutta kieltämättä jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei näistä papereista pääse ikinä eroon. Siihen nyt sitten vielä päälle se hyväksilukuprosessin aiheuttama stressi ja kaaos. En edelleenkään ihan ymmärrä, mistä koko hommassa oli kyse, enkä suoraan sanottuna ole enää edes kiinnostunutkaan, mutta suosittelen kaikkien nykyisten ja tulevien vaihtareiden varmistavan omalta laitokseltaan, onko opintosuorituksiin olemassa jotain rajoituksia. Niin, meillä siis ei ole olemassa mitään ylärajaa näihin pistemääriin, mutta käytäntöjä näköjään on. Että silleen tällä kertaa. 

Mutta ihan sama, en jaksa enää ajatella asiaa. Kiukkusin tästä (ja muutenkin kaikesta byrokratiasta sekä Suomen että Japanin päässä) jo aikani, mutta nyt, kun olen saanut kaikki sotkut selvitettyä ja graduseminaarin aloitettua, olen valmis siirtymään seuraaviin sotkuihin. Ja mikäpä mukavampi sotku, kuin työllistyminen..!

Japanista löytämäni Haro -robotti auttaa gradun kanssa <3

Yleinen ilmapiiri laitoksellamme on ollut jo vuosia, että humanisti tai japanisti ei saa töitä, ainakaan kovin helpolla. Olen aina ollut tämän suhteen aika optimistinen - minulla on paljon työkokemusta ja hyviä kontakteja. Nyt, kun olen etsinyt töitä, olen ilokseni saanut kutsuja erinäisiin haastatteluihin, ja yksi lupaava työpaikka onkin jo vireillä. Mutta ettei tämä nyt ihan liian helppoa olisi, on kyseisen työpaikan kilpailijaksi nyt ilmestynyt toinen, enemmän omaan alaani liittyvä paikka, josta olisin todella kiinnostunut. Tämän jälkimmäisen paikan mahdollinen haastattelu on vasta tämän kuun lopussa, kun taas sen jo melkein sovitun paikan työsopimuksen allekirjoittaminen on mitä todennäköisemmin jo ensi viikolla. A-pu-a. Mennäkö mukavaan, n. 3 kk kestävään, hyväpalkkaiseen mutta yli tunnin työmatkan päässä olevaan työhön mahtavaan työympäristöön, vai odotellako miten käy "oman alan töiden" kanssa? Jälkimmäinenkin olisi hieman lyhyempi keikka, n. 5 kuukautta, ja palkka olisi selvästi huonompi, mutta kontaktit (ja työmatka!!) paljon paremmat. Ääh. Hmm. Ääh. 

Töitä on muutenkin tullut mietittyä aika paljon viime aikoina. En millään jaksaisi enää mitään väliaikaisratkaisuja, mutta toisaalta gradun takia en voi esimerkiksi katsoa töitä muilta paikkakunnilta. Minulla on suht selkeä kuva siitä, mitä haluaisin työkseni tehdä, mikä lienee ihan hyvä juttu, mutta ongelma on toki siinä, miten moisiin töihin pääsee. Suunta on kuitenkin kai oikea, mutta stressiä tällaiset asiat toki tuottavat. Ja muutenkin se kuuluisa "aikuistuminen" kolkuttelee ovella, huh. 

Paluun jälkeen rentouduin jonkin aikaa mökillä. Olo oli seesteinen, pyrkikäämme palaamaan siihen!

Byrokratia ja työt. Asuntoasiat ja raha. Sun muut. Kaikkea on tullut pohdittua ja stressattua, ja tulipa tässä yksi päivä sitten mieleen, että menisikö tämä edes osittain sen paluushokin piikkiin? Normaaleita asioita nämä toki ovat, ja ainahan näistä on huolehdittu, mutta ehkä osa paluushokkia on se, että kaikkia näitä asioita joutuu miettimään samaan aikaan, ja vieläpä suht tiukalla aikataululla. Mikään kulttuurishokki tämä kylläkään ei ole, siitä ei ole ollut merkkiäkään. Muutamat vaihtarikaverit ovat kertoneet, että heillä on ollut kotiinpaluu jotenkin vaikeaa, mutta näitä edellä mainittuja asioita lukuunottamatta oma elämäni on rullaillut eteenpäin ihan normaalisti. Paluushokki ei todellakaan koske kaikkia. 

Eiköhän tämä elämä tästä jossain vaiheessa taas asetu aloilleen. Gradun kanssa tulee varmaan vietettyä paljon aikaa, kuin myös työnhaun ja/tai töiden parissa. Nyt herääkin kysymys siitä, että mitä tapahtuu blogilleni! Uskollisia ja ihania lukijoita on enemmän, kuin mitä osasin odottaa, ja muutamat ovatkin kyselleet, aionko jatkaa blogia vaihdon jälkeen vai en. Hyvä kysymys. Lukeeko tätä kukaan, jos jatkossa kirjoitan töistä ja graduahdistuksesta? Ottakaa kantaa, täällä tahi privana :)

Kotona ollaan!

Suomessa taas, jeee! :D 

Siitä huolimatta, että matkalaukut oli ihan onnettoman täynnä (ensimmäiselle lennolleni Sapporosta Nagoyaan maksoin ylipainomaksut kuudesta kilosta, toisella lennolla sitten heitin suosiolla toisenkin laukun ruumaan...), sujuivat matkat oikein hyvin. Sapporosta lähtiessä stressasin vaikka mitä, ja edeltävänä yönä olin nukkunut ruhtinaalliset kaksi tuntia. Onneksi ihana Sapporo-Saara tuli kanssani lentokentälle, yksin en olisi pärjännyt! 

Hemmottelin itseäni (peräti alle 3€ maksaneella) ykkösluokan junalipulla Nagoyassa. Hohoho. Huomioikaa upea kynsilakka!

Sapporon kentällä hengailimme Saaran kanssa jonkin aikaa, ja turvatarkastuksen toisella puolella istuin tunnin verran. Lento Nagoyaan kesti noin kaksi tuntia ja meni ongelmitta. En edes herkistynyt kovin paljoa, paitsi vähän siinä vaiheessa kun näin koneen ikkunasta, että joku kentällä ollut huoltomies vilkutti meille hyvästit. Niin ja siinä vaiheessa, kun oli aika sanoa kavereille heipat. Nyyh! (....suurimman osan kavereista näen tod näk vielä tämän vuoden puolella uudelleen, että mitään ihan onnetonta nyyhkyepisodia en saanut aikaiseksi)

Hotellihuoneeni Nagoyan lentokenttähotellissa. Sänkyyn olisi ihan helposti mahtunut kolme ihmistä vierekkäin...

Nagoyan kentällä sain laukkuni suht nopeasti, ja hotellikin löytyi ihan siitä vierestä. Kenttä oli aika iso, ja hotellihuone ihan valtava! Kokonainen perhe olisi sinne kyllä mahtunut ihan ongelmitta... Mikäpäs siinä! Mahduinpahan levittämään matkalaukkuni pitkin lattioita, haha! Kentältä matkaa Nagoyan keskustaan oli junalla puolisen tuntia, ja treffasin siellä Kioton Saaran. Jätimme suosiolla kaikki nähtävyydet katsomatta, ja lähinnä vietimme päivän juoruilun ja kevyen shoppailun merkeissä. Oli kyllä tosi mahtavaa, että ehdimme nähdä siellä! Muuten olisin todennäköisesti vain jumittanut hotellilla ja stressannut, kuten tapoihini kuuluu. Joka tapauksessa, illalla laitoin laukkuni valmiiksi, ja sain onneksi nukuttua hyvät yöunet (ilmastointi auttoi asiaa aika paljon). 

Värit ovat vähän haaleat, mutta tällainen näkymä oli hotellihuoneeni ikkunasta aamulla. Aaaah! 

Aamulla ilmaisen hotelliaamupalan jälkeen suuntasin jälleen kentälle, heitin laukkuni ruumaan ja lähdin tax free -ostoksille. Pakollisten suklaatuliaisten lisäksi mukaan tarttui mm. kahdeksan eri kynsilakkaa, ups... Oikeutus tälle hävyttömälle shoppaustapahtumalle oli lähinnä se, että olin ostanut tuliaisia kaikille muille, enkä itselleni juuri mitään! Olin siis lakkani ansainnut, mukamas ainakin. 

Kentällä hengailu oli ihan mukavaa, ehdin juoda kaffet ja pyöriä kaupoissa. Koneeseen pääsin ensimmäisten joukossa, koska olin varannut itselleni Economy Comfort -luokan istuinpaikan, joka oli kyllä sellaista luksusta, että muulla ei enää teekään mieli matkustaa. Jalkatilaa oli enemmän, istuin oli leveämpi, kuulokkeet huippuluokkaa (matka sujuu paljon paremmin, kun koneen ja muiden matkustajien ääniä ei kuule, ja leffoista saa jotain selvääkin) ja henkilökunnalta sai Marimekon pussukan täynnä erinäistä sälää. Mikäs siinä! Suosittelen lämpimästi! 

Matka sujui siis ongelmitta, ruoka oli ihan hyvää ja palvelu pelasi. Pääsin myös koneesta ulos ensimmäisten joukossa, ja sain matkalaukkuni hihnalta heti. Vanhempani ja siskoni olivat kentällä vastassa, ja kotona odotti skumppa, karjalanpiirakoita munavoin kera, lohisalaatti ja tietenkin pizza. Mitä luksusta! Jet lagin kanssakin sujuu toistaiseksi ihan hyvin, jes! 

Kotona on kiva olla, kun skumppaakin saa!

Kerron kotiinpaluusta myöhemmin lisää (mm. käytännön asioista, Kelasta ja kumppaneista), mutta nyt tyydyn nauttimaan kotimaan herkuista ja maisemista. Aaaah <3

Vesimeloni, à 50€

(toim.huom. Tämä postaus on täynnä ihan vain minun mielipiteitäni, kuinkas muutenkaan. Saa olla eri mieltä! Niin, ja tämä postaus on myös täynnä huonolaatuisia kuvia, pahoittelut.... Jahka pääsen takaisin Suomeen, ostan jonkun kunnon kuvausvälineen.)

Yksi vesimeloni (tahi muu vastaava) voi kustantaa useita kymmeniä euroja, tai useita tuhansia jenejä. Tänään näin kaupassa vesimelonin, joka maksoi hieman reilut 5 000 jeniä, en ostanut. Käsittääkseni tuo ei edes ole sieltä kalleimmasta päästä... (halvempiakin toki on).

Nämä melonit maksoivat verojen jälkeen n. 10€ kappale. En nyt osaa sanoa, paljonko moinen Suomessa maksaisi, mutta ei kai nyt ihan noin paljoa..?

Ruoasta on ollut viime aikoina puhetta vähän enemmänkin, joten ajattelin viedä teidät kierrokselle lähikauppaani, paikalliseen "city-markettiin" eli AEONiin. Kyseinen marketti on pitkälti saman tyylinen, kuin Suomen vastaavat laitokset - alakerrassa on ruokaa, meikkejä ja päivittäistavaroita, yläkerrassa puolestaan vaatteita ja kirjakauppoja sun muuta. Omassa Aeonissani on lisäksi food court, josta löytyy parin ihan oikean ravintolan lisäksi lähinnä pikaruokapaikkoja ja tiskejä, joista monella on tapana ostaa valmiiksi tehtyä sapuskaa kotiin viemisiksi. Tempuraa, takoyakia, sushia... Kaikkea löytyy. Myös Subway ja McDonalds, tietty. Kuinkas muutenkaan.

Aeonista voi ostaa mukaansa jos jonkinlaista friteerattua herkkua. Kuvassa tempuraa, eli kevyesti friteerattua milloin-mitäkin. Lähinnä kasviksia ja rapua.

Japanilainen ruoka on kaikkea muuta kuin terveellistä. Merilevä ja tofu kumppaneineen ovat toki jonkin sortin superruokia, mutta siihen se terveellisyys sitten jääkin. Kaiken saa friteerattuna, ja friteeraustyylejä on useita. Jos rapsakka ja rasvainen ruoka ei kuitenkaan maistu, ei hätää! Voit saada ateriasi myös upotettuna öljyyn ja suolaan! Eikä siinä vielä kaikki, nämä kolme voi yhdistää! Lisukkeena on luonnollisesti majoneesi, joka on Japanissa ihan hävyttömän suosittua. Yyyh. Suonitukos, tervetuloa!

Mutta kalaahan täällä syödään paljon? Sehän on terveellistä? Ja höpönlöpön, sanon minä. Kaikki kala, mihin olen törmännyt, on ollut joko - yllätys, yllätys - friteerattua tai niin suolaista, että en pysty kykenemään. Sushi on toki asia erikseen, mutta ei sitä nyt ihan joka päivä tule syötyä. Osa Aeonissa myytävistä kaloista on mukavasti valmiiksi suolattuja (syy tähän ei ole ihan vielä selvinnyt minulle, joku viisaampi voi valaista minua), ja pari kertaa olen niitä erehtynyt ostamaan. Ihan tavallista, käsittelemätöntä kalaakin toki löytyy, mutta monasti nämä ovat joko ihan kokonaisia (ja ei, minulla ei ole fileerausvälineitä täällä) tai niin erikoisia otuksia, että en ole ihan varma, kumpi pää on häntä ja kumpi pää. Paikallista lohta olen ostanut silloin tällöin, mutta kimpaleissa on yleensä kaikki mahdolliset ruodot edelleen kiinni, kuin myös ihana kerros rasvaa. Sentäs se rasva olisi vähän terveellisempää...

Kalatiski. Huomasin myöhemmin, että toisella tiskillä oli ne kaikkein erikoisimmat kalat, pahus vieköön. 

Kaloja! Tuoreita olivat.

Valmiiksi suolattua lohta, anyone?

Suomessa ollessa olin lähinnä kasvis- tai kalalinjalla, joskaan varsinaiseksi kasvissyöjäksi en itseäni ikinä laskenut. Täällä ollessa olen syönyt lihaa siinä missä muutkin - ihan jos senkin takia, että on kiva maistaa kaikkia paikallisia herkkuja, kuten hokkaidolaista Genghis Khania, paistettua lammasta ja vihanneksia. Jostain syystä paikallinen liha on kuitenkin yleensä kohtalaisen huonolaatuista, toki vähän paikasta riippuen. Kaupan lihatiskillä kaikissa lihapaloissa paketin sisällöstä puolet on ihraa, ja liha on monesti täynnä jänteitä tai muita vastaavia ei niin houkuttelevia palasia. Jauhelihassa on niin paljon rasvaa, että sitä paistaessa ei kyllä tarvitse pannua öljytä. Yliopiston ruokalassa missä tahansa liharuoassa (lähinnä porsaasta ja häränlihasta puhun nyt) on lihapaloja ehkä kaksi, ja niistäkin puolet on rasvaa. Viimeksi kun moisen onnistuin nälissäni ostamaan, jäi valehtelematta yli puolet lautaselle... Olisin ottanut siitä ihraläjästä kuvan, mutta en viitsi karkottaa vähäisiä lukijoita pois.

Lihavartaita. Tai ehkä liharasvakepakoita?

Kaupassa, jos lihatiskille eksyn, ostan yleensä vain kanaa, jota Suomessa söin suhteellisen harvoin. Kana on ainoa liha, missä on ihan oikeasti pelkkää lihaa, jos nyt helposti irrotettavaa nahkaa ei lasketa mukaan. Toki ihan kunnon naudanlihapihvejä tms. on myös saatavilla, mutta niissä on kyllä niin jäätävät hinnat, että jätän ne ihan suosiolla jonkun muun ostettavaksi. Tätä lihan laatua ollaan vaihtariporukalla pohdittu monesti, ja varsinkin eurooppalaiset ovat huomioineet, että lihatiski on koooovin erilainen, kuin kotona. Kerrottakoon myös se, että eräässä ravintolassa seuralaiseni tilasi itselleen aterian, jossa piti olla naudan ulkofilettä, mutta pöytään kyllä tuotiin porsasta....

Lähinnä shabu-shabuun tarkoitettua lihaa. 

Juustosta olen saattanut kirjoittaa aikaisemminkin, mutta sanonpa nyt taas, että sitä ei täällä ole. Tai on, mutta se on ihan kamalaa. Erikoisjuustoja, kuten brietä tai (hokkaidolaista) goudaa löytyy kyllä, mutta ne maksavat ihan älyttömästi. Vuohenjuustoa en ole nähnyt kertaakaan, ja yksi pienen pieni paketti fetaa maksoi lähemmäs 20 euroa. Leivänpäällisjuustoja ei ole pahemmin näkynyt, miinus sellaiset Aamupala -juuston tyyppiset, yksittäispakatut sulatejuustoviipaleet. Sulatejuusto tai joku sen kaltainen mössö tuntuu muutenkin olevan täällä se juttu, ja sitä voi ostaa peukalonpään kokoisissa paketeissa. Ihan ei ole vielä selvinnyt, että mitä niillä olisi tarkoitus tehdä. Ei niitä syödä ainakaan voi, ellei ole todella epätoivoinen. Kävin noin viikko sitten vierailulla maitotehtaalla, ja siellä näillä pikkuruisilla juustoilla ylpeiltiin - olivat kuulemma yksi tehtaan hittituotteista. Vieressäni ollut ranskalainen vaihtari oli jokseenkin pöyristynyt, ja sanoi minulle, että japanilainen juusto ei ole juustoa nähnytkään. Olen samaa mieltä.

Minijuustoja! Vasemmalla näkyy paketteja, joissa on yksittäispakattuja sulatejuustoviipaleita (yhdessä paketissa seitsemän viipaletta), ja oikealla reunassa on suosittua string cheese -juustoa. En ihan tiedä mitä se on, mutta jotain
narumaista juustoa ilmeisesti. 

Gourmet -setti erikoisjuustoja. Pienenpieni paketti, hintaa lähemmäs 10 euroa. Suositellaan vähintään neljälle hengelle. 

Hedelmät ja vihannekset ovat Japanissa usein aika kalliita. Poikkeuksena paikalliset jutut, kuten daikon, idut, purjo, monet sienet, munakoiso... Omenat, tomaatit ja ne edellä mainitut melonit puolestaan ovat kalliita. Muista kaupoista en tiedä, mutta ainakin Aeonissa kaikki kasvikset on hinnoiteltu kappaleittain - yksi omena niin ja niin monta jeniä, yksi purjo taas niin ja niin paljon. Puntareita ei ole pahemmin näkynyt. Hedelmiä en hurjan hintansa takia osta kovin usein, mutta esimerkiksi paikalliset munakoisot ovan ihan älyttömän maukkaita. Hokkaidossa kasvatetaan myös paljon perunaa, ja nekin ovat hyviä (toisin kuin kuulemma tuolla pääsaaren puolella). 

Hedelmä- ja vihannesvalikoima on ainakin omassa Aeonissa oikein hyvä. Kun suomalaiset kaverini olivat visiitillä Sapporossa, emme valitettavasti ehtineet käydä isossa kaupassa, joten heidän mielikuvansa ruokakauppojen kasvisvalikoimasta jäi jokseenkin surkeaksi. Tässä kuitenkin hieman kuvia Aeonin vihreämmältä osastolta! 

Minimunakoiso, 43 jeniä kappale! Eli mitäs tuo nyt tekee euroissa... Muutaman centin? 

Hedelmiäää...! Kuva vihannesrivistöstä valitettavasti tärähti niin pahasti, etten kehtaa mokomaa laittaa tänne. 

Yksi (iso!) omena lähtee mukaan alle viidelläsadalla jenillä. 

Halvempiakin omppuja toki löytyy. Näillä Fuji -omenilla on hintaa vähän reilut 200 jeniä/kappale.

Neljä tomaattia noin neljällä sadalla jenillä. Hmm. 

Kalliista kasviksista ja rasvaisesta/suolaisesta ruoasta huolimatta kyllä täällä toki hyvääkin ruokaa on. Ravintoloita on joka paikassa, ja ne ovat usein suomalaisiin ravintoloihin verrattuna todella halpoja. Japanilaisissa izakaya -baareissa saa esim. pieniä vartaita lähes ilmaiseksi, ja sushia tulee kirjaimellisesti liukuhihnalla. Baareissa ja ravintoloissa cocktailit ovat se juttu (joskin alkoholia niissä on yleensä todella vähän, japanilaiset kun eivät yleisesti ottaen kestä alkoholia kovin hyvin), ja ainakin Sapporossa olutvalikoimat ovat yleensä oikein hyvät. Yakiniku, tempura, katsu, sushi, soup curry... Kyllä niitä hyviä ruokia riittää! Kahvikin on yleisesti ottaen hyvää, kunhan oppii välttelemään automaateista saatavia tölkkejä.... 

Tähän ruokapostaukseen oli tarkoitus vielä kirjoittaa mm. teestä ja jäätelöstä, mutta eiköhän tässä nyt pikkuhiljaa ole jo ihan tarpeeksi kuvia... Ensi postauksessa sitten kuvia Makomanain ilotulituksista ja kimonoista, among other things. Lähtövalmistelujakin on tullut tehtyä, niistä kirjoitan myös. Tänään on tasan kolme viikkoa siihen, kun lähden - iik!

Vain (arki)elämää

Kuukausiliitteestä päivää... Olen laiminlyönyt blogiani hävyttömän paljon, eikä minulla ole siihen oikeastaan edes mitään erityisen hyvää syytä. En vain ole saanut aikaiseksi..! Lisäksi tässä on aina välillä pyörinyt mielessä, että eipä minulla edes ole mitään, mistä kirjoittaa, mutta onhan sitä vaikka mitä.　Täällä ollessa unohtaa aika helposti, että ihan tavallisetkin arkipäivän jutut voivat olla mielenkiintoisia, arkielämä kun on järjestäänkin vähän erilaista kuin kotona.

Perusvaatteiden lisäksi Japanista löytyy myös tällaisia! Hinta oli aika suolainen, mutta ainahan sitä saa katsoa...

Tavallisista asioista siis ajattelin kirjoittaa tällä kertaa, ja mistäpä parempi aloittaa kuin sadan jenin kaupasta. Sadan jenin kauppoja on useita erilaisia, ja (pääsääntöisesti) kaikki niissä olevat tavarat maksavat 108 jeniä (aikaisemmin siis tasan 100, mutta käsittääkseni verot ovat sittemmin nousseet). Euroissa tämä on nykykurssilla noin 0,78€, eli siis puoli-ilmaista tavaraa. Periaatteessa näitä kauppoja voi verrata vaikkapa Suomessakin oleviin euron kauppoihin, mutta käytännössä ei - näistä kaupoista kun löytyy ihan mitä tahansa, ja laatukin on yleisesti ottaen ihan hyvä, riippuen toki vähän tavarasta.

Arkipäivän asioita: ravintolalaskuista voi löytää hymiöitä, hih. Huomattavaa lienee myös se, että neljän hengen jättiläislounaat ihan kelvollisessa ravintolassa maksoivat yhteensä vain n. 25€.

Tässä meidän asuntolan lähellä on yksi pieni sadan jenin kauppa, jossa olen käynyt suht paljon. Kokoa kaupalla on kutakuinkin keskikokoisen R-kioskin verran, mutta tavaraa löytyy vähintäänkin yhden Prisman edestä. Kyseistä kaupasta olen ostanut muun muassa mopin, suihkusaippuaa, shampoota, pienen maton, erilaisia pesuaineita, spaghettia, säkillisen suolaa, astioita.... Olin jo oikein otettu tästä pikkuisesta kaupasta, joten voitte kuvitella hämmästykseni, kun menin ensimmäistä kertaa isoon sadan jenin kauppaan! Ja niistä isoista kaupoista sitä tavaraa vasta on tullut ostettua, huh! Edellisellä kerralla mukaani tarttui mm. iso (ja mielestäni aika hieno) laatikko erästä syntymäpäivälahjaa varten, bambuhöyrytin, paketillinen sheivaushöyliä, meikkejä, ja niin edelleen. Ja kaikki nämä siis maksavat alle euron kappale, mikäs siinä. Joka kerta kaupasta löytyy jotain, mikä saa meidän sanomaan "täällä siis myydään oikeasti ihan kaikkea". 

Mutta onhan sitä muissakin kaupoissa tullut käytyä. Käytettyjä kirjoja, CD- ja DVD-levyjä myyvässä Book-Offissa olen käynyt pari kertaa, ja vaatekaupoista lähinnä Uniqlossa. Molemmat ovat edullisia, ja tähän väliin lienee sopivaa mainita, että yksi vaatekaappi ei kerta kaikkiaan riitä meikäläiselle. Tila loppuu kesken! Vaatteita ja kenkiä löytyy laidasta laitaan, sekä halpoja että kalliita. Ennen Japaniin tulemista minulle sanottiin, että täältä on mahdotonta löytää hyviä talvikenkiä, mutta ihan normaaleilta nuo vaikuttavat. Ehkä Sapporossa on vähän eri valikoima, kuin tuolla etelämpänä. Kunnollisia talvitakkejakin näkyy olevan, ja lisäksi superlämpimiä HeatTech -vaatteita myydään jok'ikisessä putiikissa.

Cafe Danmarkista luulin löytäneeni jonkin sortin korvapuustin, mutta sisällä olikin makeita adzuki-papuja. Hyvältä maistui, mutta ei minulle kyllä Tanska heti ensimmäisenä tullut mieleen.

Lapasia ja pipoa etsin pitkään, koska mokovat ovat mielestäni täällä aika kalliita. Lopulta löysin suht hyvät, mutta vähän kyllä jäi hinta harmittamaan (varsinkin, kun Suomessa suurin osa lapasistani on siskoni tekemiä, ja siis käytännössä ilmaisia). Mutta minkäs teet, sen verran kylmä on viime aikoina ollut, että ilman lapasia ei enää oikein pärjää. 

Ja kylmyydestä puheenollen, Sapporossa oli muutaman päivän ajan ihan kunnon talvi. Lunta satoi kolme päivää putkeen, ja vieläpä oikein kunnolla. Pari päivää myöhemmin lämpötila taas nousi, ja nyt lähes kaikki lumet ovat jo sulaneet, mutta kyllä täällä hetken aikaa oli aikamoinen talven ihmemaa. Suomalaisporukalla pohdimme, että jos lunta sataa samaa tahtia sitten sydäntalvella, niin jää kyllä Suomi kakkoseksi aika nopeasti. Lämpötila ei kuitenkaan putoa yhtä alas, kuin mitä kotona, ja hyvä niin! Tätä nykyä lämpötila ulkona on n. +6 astetta (miinuksen puolella ollaan käyty vain kahtena tai kolmena päivänä), ja pahimmillaan huoneeni lämpötila on ollut +11 astetta. Lämpömittarini tosin on suoraan ikkunan alla, joten hieman alakanttiin tuo saattaa näyttää, mutta kerrottakoon, että tälläkin hetkellä minulla on päälläni lämpökerrasto, kolmet sukat (joista kahdet villaiset), villatakki, kaulahuivi ja rannelämmittimet. Siihen sitten vielä peitto, joka lämmittää jalkojani. Ei silleen, että täällä kylmä olis....

Lumisaldo oli tässä vaiheessa vielä aika vähäinen, mutta maisema muuttui siitä huolimatta kovin kotoisaksi. Kuva kaverini Bethin ottama, voitte seurata häntä täällä.

Tällä hetkellä huoneeni lämmitin ei ole päällä, lähinnä siksi, että menen kohta nukkumaan ja peittoni on superlämmin. Jos nyt laitan lämmittimen päälle, paahdun! Muutenkin olen hieman vältellyt lämmittimen käyttöä, sillä kaasu on suht kallista... Hinnalle ei tietenkään voi mitään eikä ihmisen tällaisessa kylmyydessä kuulu elää, joten shou ga nai, minkäs teet, mutta toisaalta tuon masiinan käyttäminen hirvittää ihan jo siitäkin syystä, että sanat "kaasukäyttöinen", "räjähdysaltis" ja "kaasumyrkytys" kulkevat mielestäni käsi kädessä. Englantilainen kaverini nauroi minulle, kun kerroin täysin rationaalisesta pelostani kaasulämmittimiä kohtaan, hmph. Toisaalta kun kerroin, että meikäläisillä puulämmitteinen sauna ja takka ovat ihan normaaleja, oli minun vuoroni naureskella; "Ei se tuli sieltä takasta mihinkään karkaa, haha! Kaasu sen sijaan, siihen voi kuolla..!"

Muita mielenkiintoisia jokapäiväisen elämän havaintoja ovat kiinalaiset. Kovin montaa en henkilökohtaisesti tunne, mutta ne, joiden kanssa olen jutellut, ovat erittäin mukavia. Yhdelle tytölle tein pienen palveluksen, ja sain siitä kiitokseksi luksussuklaata ja upean muffinsin, eli niiltäkään osin ei voi valittaa! Luennoilla ollessa kuitenkin huomaa kyllä väkisinkin jotain kulttuurieroja, joiden kanssa meinaa välillä mennä hermo isostikin.

Muffinssi ja suklaata, jee!

Ensinnäkin, ilmeisesti Kiinassa on suht ok tulla tunneille myöhässä. Alkuviikkoina tätä tapahtui paljon, ja räikeimmät tapaukset olivat jo suorastaan surkuhupaisia. Eräs tyttö saapui kahtena peräkkäisenä kertana noin 15 minuuttia myöhässä tunnille, jonka opettaja on yksi tiukimmista koko ohjelmassa. Samainen opettaja oli ennen tätä painottanut useaan kertaan, että myöhästymistä ei sallita, ja että kolme myöhästymistä on yhtä kuin yksi poissaolo. Joka tapauksessa, kun tältä tytöltä kysyttiin syytä myöhästymiselle, oli molemmilla kerroilla syynä 家遠いからです, "koska koti kaukana". Voi elämän kevät..! Lienee sanomattakin selvää, että tuollainen syy ei ihan mennyt läpi. Eräs toinen myöhästelijä kysyi tältä samalta opettajalta, että saako selittää myöhästymisensä syyn englanniksi. Yllättäen intermediate -tason opiskelija (tai kukaan muukaan) ei saanut lupaa moiseen, ja opettajan ilmeestä päätellen ei ollut kovin montaa kertaa tullut tuollaista kysymystä vastaan. Ja kaiken lisäksi, syy myöhästymiseen taisi olla ihan vain väärään luokkaan meneminen. 

Myöhästely on nyt onneksi vähän vähentynyt, eikä se nyt ihan niin hirveästi minua vaivannutkaan - paitsi siinä mielessä, että tunneilla menee aikaa hukkaan, kun ihmiset marssivat ovesta sisään kuka milloinkin. Mutta toinen ärsyttävä tapa, mikä heillä tuntuu olevan, on tunneilla puhuminen. Että miten rasittavaa voi olla, kun kuulee koko ajan selän takana jonkin asteista supatusta ja ihan suoranaista juttelua. Kuunteluita tehdessä mietitään vieruskaverin kanssa yhdessä kiinaksi, että mikäköhän vastaus olikaan (samalla tietenkin muiden on vaikea keskittyä), ja uusien sanojen tullessa vastaan, on ne sanotaan parikin kertaa ääneen, ihan vaan huvikseen. Jälkimmäinen tapa on varmaan muistamisen kannalta ihan hyvä juttu, mutta on se vaan rasittavan kuuloista. Mainittakoon tähän väliin myös se, että kiinalaiset (ja korealaiset ja japanilaiset) voivat nukkua ihan missä tahansa, ja milloin tahansa. Kesken luennon on hyvä hetki ottaa nokoset, koska miksipä ei.

(Huom. En yritä väittää, että vain kiinalaisilla (tai muilla aasialaisilla) olisi ärsyttäviä tapoja, sillä niitä on tietenkin kaikilla. Eurooppalaisten tapoihin olen vain niin tottunut, että en oikein osaa kiinnittää niihin huomiota.)

Muilta osin luennoilla sujuu edelleen ihan hyvin. Suurin osa kursseista on mielenkiintoisia ja ennen kaikkea hyödyllisiä (mm. である -muoto ja radikaalit ovat tulleet tutuimmiksi, ja helpottavat elämää kummasti. Terkkuja vaan kotiyliopistoon...), ja ensi viikolla onkin jo ensimmäisten tenttien aika. Neljäsosa opiskelua siis jo takana, mitä kummaa!

Aika menee hälyttävän nopeasti ja tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi. En ole edes poistunut Sapporosta vielä! Eräs ystäväni huomauttikin minulle, että ei vaihdossa kannata liikaa opiskeluun panostaa, vaan ottaa ennemmin kaikki irti itse Japanista, joten kaipa sitä täytyy pikkuhiljaa uskaltautua vähän pidemmillekin reissuille. Uudeksi vuodeksi lähden kyllä Kiotoon, että on sitä edes jotain matkasuunnitelmia jo tehty!

Sapporo Factory -ostoskeskuksen joulukuusi. Se on.... värikäs.

Kuitenkin matkailu sun muu on vielä aika etäinen ajatus, kun tuntuu että Sapporossakin on ihan tarpeeksi näkemistä. Uusia ostoskeskuksia ja ravintoloita löytyy jatkuvasti, ja edellisetkin on vielä puolituntemattomia. Ja nyt kun joulu lähestyy, täyttyvät tavaratalot ihan uusista tavaroista (joulukadusta puhumattakaan!), joten nähtävää tosiaan riittää. Ja onneksi joulun alla vapaapäiviä on vähän enemmänkin, ehkäpä voisin silloin käydä Otarussa tai vaikkapa Hakodatessa. Kevätlomalla aikaa on vaikka kuinka, ja silloin ajattelin matkustaa niin paljon kuin vain kykenen.

Mutta joka tapauksessa, Japani on edelleenkin kohdellut minua hyvin. Kulttuurishokkia ei ole näkynyt eikä kuulunut, toisin kuin monilla muilla. Eräs tuttavani kiteytti tunteensa sanoihin "luulin olevani vahva, mutta en olekaan", joten kaipa se koti-ikävä ja masennus voi iskeä itsevarmempiinkin ihmisiin. Vastapainona on toki sitten ne ihmiset, joiden mielestä kaikki on mahtavaa ja upeaa ja maailma suorastaan säkeinöi, koska Japani. En edelleenkään oikein samaistu heihinkään, vaan liikun jossain välimaastossa. Japanista olen löytänyt asioita, jotka ovat mielestäni suorastaan nerokkaita, ja Suomesta kaipaan itsestäänselvyyksiä kuten deodoranttia, kevyen liikenteen sääntöjä, ja ennen kaikkea juustoa. Tuleville vierailijoille tiedoksi, että Oltermannia on saatava...!

Asioita, joita ilman en ehkä voi enää elää: elektroninen sanakirja, mustapääntappajat, silmälasienpuhdistuslaput, bambuhöyrytin, mainosnenäliinat, kynsilakanpoistoainelaput.... Kuvasta puuttuu oil blotting paper -laput, joilla selättää kiiltävän naaman hetkessä!

Tällaisia en ehkä kaipaisi elämääni. Hevosenrasvaa sisältävä hoitoaine? Ei kiitos. Olenpa myös törmännyt kasvonaamiopaketteihin, joissa komeilivat sanat "etana" ja "istukka". Öö.

Hm, Sapporo-elämäni kuulostaa tylsältä... Jotta ette nyt ihan väärää kuvaa tästä kaikesta saa, niin kerrottakoon, että olen mm. käynyt ystävien kanssa teatterissa katsomassa Oopperan kummituksen (japaniksi, tietenkin), elokuvissa katsomassa Kaunottaren ja hirviön (ranskaksi, tietenkin...), monissa monissa upeissa ravintoloissa, koto -konsertissa, purikurassa.... Ja niin, sainpa vetää ylleni pari kimonoakin! Että mikäs tässä ollessa :)

Henk.koht. suosikkini <3

Yleisön suosikki. Valitettavasti kuvalaatu on mitä on, kuvaajani kädet tärisivät niin pahasti, että suurin osa otoksista meni suoraan virtuaaliseen roskakoriin. Oh well, there's always next time!

Kotini Sapporo

Ensimmäinen kuukausi Sapporossa on nyt takana. Aika menee yllättävän nopeasti, ja ehdin tänään erään toisen suomalaisen kanssa todeta, että kohtahan sitä jo melkein saa ruveta suunnittelemaan paluuta Suomeen. Tai no ei nyt ehkä ihan vielä, mutta aika menee kyllä oikeasti todella, todella nopeasti. 

Siitä huolimatta, että täällä on oikein mukavaa, ei tämä nyt toistaiseksi mikään *maailman paras ja mahtavin ja upein ja superhyperhienoin* kokemus ole. Sapporo on kaunis ja rauhallinen kaupunki, ja tykkään asua täällä. Erityisen "japanilainen" paikka tämä ei kuitenkaan ole, joten mitään surrealistista whoa-mikä-paikka -fiilistä ei ole. Täällä on metsiä, jotka tuoksuvat samalta kuin Suomen metsät. Täällä on koivuja ja pihlajia. Ruska on kaunis, mutta on sellainen Suomessakin (joskaan ei ehkä ihan näin kirkas). 

Kaunista on, vielä hetken.

Kampusalueen yksi kuuluisimmista nähtävyyksistä, Gingko Avenue. Puiden lehdet muuttuvat kullanvärisiksi, kuten näkyy. Jos en olisi tiennyt, että tämä on kuuluisa katu, olisin tuskin kiinnittänyt siihen huomiota.

En ole kokenut minkään sortin kulttuurishokkia suuntaan tai toiseen. Mikään ei ole ollut niin kamalaa, että olisin itkenyt koti-ikävää, mutta en ole myöskään ihaillut silmät pyöreänä tätä Aasian ihmemaata. Ihan tavallinen mesta tämä on, ja tavallisia ihmisiä. Tietyt asiat raivostuttavat (miksi hemmetissä täällä ei ole verkkopankkia? Ja mikä ihme siinä on, että kevyen liikenteen sääntöjä ei kerta kaikkiaan noudateta??) ja tietyt ihastuttavat (kuten se, että useimmissa ravintoloissa tarjoilijan voi kutsua painamalla nappulaa. Niin, ja ulkona syöminen on halpaa!). Erilaisia kauppoja on enemmän kuin tarpeeksi, mutta pitkälti samaa tavaraa niissä myydään, kuin missä tahansa muuallakin. Kauppojen tyylit ovat kuitenkin vähän Suomesta poikkeavia: enpä muista Suomessa nähneeni samalla ostoskadulla neljää eri sukkiin erikoistunutta liikettä. 

Shoppailu on ollut suht vähäistä, jos välttämättömyyksiä ei lasketa. Eilen ostin asuntooni kokovartalopeilin, mikä lienee kallein "turha" ostokseni. Kirjat ovat halpoja, ja niitä olen ostanut muutamia. Ruokaan menee rahaa kyllä, ja kahviin, mutta se nyt lienee odotettavissakin. Ruoka on hyvää, mutta ei mitään tajunnan räjäyttävää. Välillä ruoat ovat outoja, mutta eivät sellaisia apua-toi-on-vielä-elossa-ja-se-pitäisi-syödä -outoja, vaan enemminkin ruokakokemukset ovat olleen lajia aijaa-tällainenkin-kasvis-on-olemassa. 

Minimunakoiso! Ostin koko paketillisen, ja maukkaita ovat!

Ehkä olen vähän tunnevammainen, kun en ole (vielä?) saanut tästä kokemuksesta mitään sen suurempia kiksejä. Mutta jotta nyt vältettäisiin kaikki mahdolliset väärinkäsitykset, niin haluan painottaa, että en missään nimessä kadu tänne tulemista! Kielitaito paranee, saan uusia kavereita ja kontakteja, näen uusia paikkoja ja koen uusia asioita. En usko, että vaihtaisin tätä mihinkään, mutta odottelen vain sellaista best-year-ever!! -fiilistä, mikä monilla kanssa-vaihtareilla tuntuu olevan. Olisi kiva olla hetken verran ihan eeppisen innoissaan jostain, ja ihmetellä tämän oudon maailman menoa sellaisella lapsenomaisella ihastuksella. Mutta korostetaan nyt vielä kerran, että kaikesta tunneköyhyydestä huolimatta, täällä on oikeasti kivaa. Ja ei, en vain uskottele itselleni (ja teille) että täällä on kivaa peitelläkseni koti-ikävääni, vaan ihan aikuisten oikeasti tykkään olla täällä. Tänään vaan sattuu olemaan tympeä päivä, ja ajattelin purkaa ajatuksiani. 

Mutta kivojakin juttuja voin kertoa, jotta ette ihan masentunutta kuvaa saa Sapporo-elämästä! Eilen juhlimme pienellä porukalla erään vaihtarin syntymäpäiviä, ja menimme paikalliseen suklaateemapuistoon, Shiroi Koibito Parkiin (josta olen maininnut jossain alkupään blogipostauksessakin). Päivä oli lämmin ja kaunis, ja puistosta jäi hyviä muistoja! Alueen keskellä olevassa ruusupuutarhassa kukkivat vielä ruusut, ja kaikki oli koristeltu eurooppalaiseen yltiöromanttiseen tyyliin. Eräs seurueestamme kuvaili paikkaa DisneyWorldin ylijäämävarastoksi, ja kieltämättä koko alue oli aika kliseinen. Kaikki oli herttaista ja söpöä, mutta ei mitään vaaleanpunaisia sydämiä kuitenkaan, vaan pientä ja kaunista, hyväntuulista ja Eurooppaa ihannoivaa. 

Saippukuplia musiikkiesityksen loppuhuipennuksena!

Japani..? Tuskin, ehkä ennemmin viktoriaanisen ajan Englanti.

Shiroi Koibito Parkissa on ruusutarhan ja pihakahvilan lisäksi myös maksullinen sisäalue, jossa voi tutustua suklaan historiaan ja sen valmistukseen. Kaikki on koristeltu viimeistä myöten, ja katsottavaa riittää kaiken ikäisille. Omia suosikkejani olivat muun muassa vanhat, kaakaolle tarkoitetut posliinikupit vitriineissään, sekä valtava vanhanaikaisten lelujen kokoelma. 

Kellotornin ovet aukeavat aina tasatunnein, ja esiin tulevat hahmot esittävät muutaman minuutin mittaisen konsertin.

Piha-alue on auki myös talvisin, ja sisäänpääsy on ilmainen. Talvella paikka lienee upea kaikkine koristeineen ja valaistuksineen!

Shiroi Koibito Parkin sisältä löytyy myös kahvila, josta aukeaa kauniit maisemat lähialueelle. Kahvilasta käsin näkee myös kellotornin sekä tasatunnein esitettävän minikonsertin, joka oli suloistakin suloisempi. Kahvi puolestaan oli kallista ja vähän kitkerää, mutta suklaan takiahan siellä oltiin. Oma jättiläismäinen tiramisuni oli erinomainen, mutta puolikaskin olisi ehkä riittänyt. Esillä olleet hääkakut olivat mielettömän hienoja (ja kalliita!). Kaiken tämän lisäksi teemapuistossa on mahdollista nähdä, miten Shiroi Koibito -keksejä valmistetaan, osallistua keksityöpajaan, nähdä sokerileipuri työssään ja katsoa aitiopaikalta, miten karkkia muokataan erilaisiksi nappuloiksi. Mahtava paikka, herttainen mutta ei ällösöpö! Todennäköisesti suosittu treffipaikka.

Maisema kahvilasta.

Yksi monista kakuista. Korkeutta tällä oli ainakin metrin verran!

Shiroi Koibito Parkin lisäksi muutakin ohjelmaa on tiedossa lähiviikoille. Ylihuomenna menen tutustumaan Hokkaidon yliopiston suomen kielen tunneille (saan varmaan leikkiä ihmisnauhuria, haha!) ja todennäköisesti siitä eteenpäin tulen osallistumaan tunneille aina mahdollisuuksien mukaan. Lauantaina puolestaan on Halloween-pippalot, joihin menen muutaman kaverin kanssa. Siitä seuraaville viikoille on luvassa koto-konsertti, Oopperan Kummitus, onsen-reissu ja sen sellaista. Ohjelmaa on siis enemmänkin kuin tarpeeksi! Eiköhän tämä tästä.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Muutama päivä aikaa lähtöön. Yllättäen minua ei erityisemmin jännitä, lähinnä vain hämmästelen kummastelen sitä, että vihdoinkin lähtö on lähellä. Johan sitä nyt on jo odotettukin. 

Viime päivät ovat sujuneet lähinnä rahanmenon merkeissä, joskin mitään turhaa ei ole tullut (kai) ostettua. Kartutin omiyage-osastoa läjällä suklaata ja Muumi-karkkeja, hain Forexilta hulvattoman määrän jenejä (kurssi oli vihdoinkin kohdillaan!), vein töihin kakun, ja vietin loistavan illan työkavereiden kanssa. Muitakin kavereita on tullut nähtyä, ja kivaa on ollut. Matkalaukun koepakkasin, ja voi elämä tätä tavaran määrää..! Täytyy ehkä vähän karsia jotain, mutta mitä? 

Mitään akuuttia tekemistä ei enää ole, kaikki superpakollinen on hoidettu. Rokotukset on kunnossa, käteistä on, lennot varmistettu ja niin edelleen. Näinä viimeisinä Suomi-päivinä olen lähinnä hengaillut perheen ja kavereiden kanssa, ja siltä varsinaiselta lähtöpaniikilta on onneksi vältytty (so far). 

Pienehkö ahdistus kuitenkin iski, kun tajusin, että kohta sitä japania pitäisi oikeasti puhua koko ajan, lentokentältä alkaen. Hokudain tuutorini tulee minua kentälle vastaan, ja edessä olisi heti noin puolen tunnin junamatka yliopistolle. Olen ihan sosiaalinen olento, ja small talk sujuu, mutta en silti nauti tilanteista, joissa minun on pakko jaksaa olla kiinnostunut ja innoissani. Joku pakosuunnitelma pitäisi aina olla! Mutta tuutori on varmasti ihan mukava ja toivottavasti myös ymmärtää, että saatan pitkän lentoni jälkeen olla vähän jäässä. Hätätapauksissa aion surutta turvauta englantiin, ha! 

Ilmoittauduin myös tuleville japanin kursseilleni, mikä oli mielenkiintoista. Kurssit on jaettu pääsääntöisesti kahteen tasoon, keskitaso (中級) ja edistyneet (上級), joista keskitaso jaetaan vielä eri taitotasoihin, kun taas edistyneiden ryhmät jaetaan aihealueiden mukaan. Totesin hyvin äkkiä, että edistyneiden kursseille ei minulla ole mitään asiaa, joten keskitaso siis. Ajattelin aluksi ilmoittautua keskitason ei niin edistyneille kursseille, mutta juteltuani Helsingin yliopiston (juuri Hokudaista palanneen) tuutorini kanssa, rohkaistuin vähän haastamaan itseäni, ja ilmoittauduin mm. kielioppikurssin ylimmälle tasolle (siis keskitason ylimmälle, ei edistyneisiin sentään). Lopullinen sijoittuminen ratkaistaan kuitenkin lähtötasotestissä, joka on 30.9. aamulla. Itse testi on kuulemma helpohko, mutta ajattelin nyt silti vähän lukea ennen sitä. 

Vielä (enää) kaksi kokonaista päivää ennen lähtöä. Olis jo keskiviikko!

Japanista ja japanista

Joskus vuosi tahi kaksi sitten ostin kirjan japanilaisesta kulttuurista ja etiketistä, jota en tietenkään ole ehtinyt lukemaan kuin vasta nyt. En kyllä kuitenkaan päässyt edes ensimmäistä lukua pidemmälle, kun jo totesin siskoni kanssa kirjan olevan ihan älytöntä hölynpölyä - asiasisältö on periaatteessa kaikki totta, mutta koko roska on kirjoitettu ärsyttävään amerikkalaiseen länsimaalaiseen "kylläpäs aasialaiset ovat outoja, heillä on kaikkia hassuja tapoja, mutta ei niistä tarvitse välittää" -tyyliin. Esimerkiksi kumartamista jaksettiin ihmetellä, sillä onhan se nyt perin omituista, eikä tietenkään lainkaan verrattavissa vaikkapa kättelemiseen tai kaiken maailman high fiveihin. Ihan eri juttu, like totally. Olin alunperin ajatellut raivota kirjasta hieman enemmänkin, mutta jääköön se nyt kuitenkin väliin. Ehkä myöhemmin. Lukulistalla olisi myös Lonely Planetin valikoidut osiot, mutta tuossahan tuokin vaan pölyä kerää.......

Japanin oppikirjat kaivoin esiin, kun totesin oikein käytännössä, miten paljon olenkaan unohtanut. Olimme juuri Momon kanssa jutelleet siitä, miten nopeasti japanin taidot rapistuvat, kun paikalle sattui suomalainen japaninopettajamme yliopistolta. Hänen mukanaan oli yliopiston uusi, japanilainen japaninopettaja, joka tietenkin esiteltiin meille. Japaniksi, tietenkin. Normaalisti tässä kohtaa kuuluisi small talkata, mutta ei siitä kyllä oikein mitään tullut. Pari lausetta sain sanottua, mutta valehtelematta minulta meni ainakin puolet sensein lauseista täysin yli hilseen (hiljainen puheääni ja pieni taustamöly eivät kauheasti parantaneet tilannetta). Onneksi paikalla ollut senpai pelasti, ja hoiti leijonanosan puhumisesta.

Kotiin päästyäni aloitin siis etsimään vanhoja oppikirjojani, ajatuksena edes vähän selailla niitä läpi. Olin mielestäni laittanut kirjat muuttolaatikoiden päällimäisiksi, jotta löytäisin ne nopeasti, mutta ensinnäkin oikean laatikon löytäminen koitui haastavaksi (liikaa kirjoja!!) ja toiseksi eihän ne missään päällimmäisenä olleet, tietenkään. Alimmaisena, sikin sokin, yksi siellä, toinen täällä. Helvetti sentään. Lopulta kuitenkin löysin kaikki miljoona opusta, ja selasin niistä viikon aikana läpi kaksi helpointa. Easy does it..? 

Fiksummat yksilöt olisivat opiskelleet japania oikeasti koko kesän, tai edes kerranneet vanhaa. Itsehän en ole tehnyt mitään, mikä tietenkin vähän kaduttaa tässä vaiheessa, kun vaihtovuosi ja siihen kuuluva lähtötasokoe lähenee lähenemistään. Mutta minkäs teet, better late than never. Mitään eeppistä kertausrumbaa en aio aloittaa, sillä tässä ajassa tuskin ehtii käydä läpi kolmen vuoden materiaaleja ja kaikkia niitä opuksia, joita olen omaksi ilokseni (köh, köh) hankkinut. Kunhan nyt vähän edes vilkaisisin, jos vaikka saisin lukunopeuteni takaisin entiseensä (luen japania aika hitaasti, minkä takia esim. luetunymmärtämiset JLPT-kokeissa ovat minulle haastavia). Yritän lohduttautua sillä, että oppimaanhan minä olen menossa jne., mutta saa nähdä miten tasokokeessa käy.

Suuri osa viime päivistä on mennyt milloin minkäkin tasoiseen angstaamiseen, mikä nyt varmaan on ihan ymmärrettävää, kun tätä vaihtorumbaa on väännetty jo vuoden verran. Mutta nyt, flunssaisena kotihiirenä, olen ehtinyt vähän jäsentää ajatuksiani, ja olen ihan hyvillä mielin koko jutusta. Lähtöön on aikaa enää tasan kaksi viikkoa (iik!), suurin osa tavaroista on hankittu ja matkalaukku lojuu lattialla sisältöä odotellen, alkaa koko juttu tuntua todemmalta. Olen jo ottanut yhteyttä Hokkaido-Suomi -seuraan ja käynyt tutustumassa Hokkaidon yliopiston Helsingin toimistoon, ja käynyt töissä viimeisen kerran (kiitos kaikille mukavista vuosista, nähdään vuoden päästä!). Tänään sain viestiä tulevalta tuutoriltanikin (sapōtaa, "tukihenkilö"), joka lupasi autella kaikessa. Jep, lähtö on tosi, tosi, tosi lähellä. 

...help! 

Viisumi ja muita ostoksia

Olen yhden konkreettisen askeleen lähempänä lähtöä. Minulla on viisumi.

Japanin Suomen suurlähetystön viisumi- ja konsuliasioista kertovalla nettisivulla on jonkin verran ohjeita viisumihakua varten, mutta kuten jo heti ensimmäisessä kappaleessa seisoo, on viisumiasioista aina hyvä kysyä jo etukäteen soittamalla tai laittamalla sähköpostia suurlähetystöön. Itse laitoin viisumiin liittyen viestiä jo aikoja sitten kysyäkseni, mitä kaikkea hakemuksen liitteenä tulee olla. 

Netissä lukee, että viisumin hakeminen kestää 1-3 viikkoa, mutta tällaisen tuiki tavallisen yliopistovaihtarin kohdalla aikaa kului noin tunti. Varsinaisen viisumin saaminen on siis varsin nopeaa, mutta muutama viikko saattaa vierähtää Japanista saatavan Certificate of Eligibilityn (tuttavallisemmin CoE) saapumisessa. 

Viisumia varten tarvitaan seuraavat:

- voimassa oleva passi

- virallinen passikuva (periaatteessa normaalin kokoinen käy...)

- viisumihakemus täytettynä

- CoE

- 23,50€ käteisenä, tasaraha

Viisumihakemuksessa oli muutama kohta, mitä en ihan osannut täyttää, mutta onneksi suurlähetystön tiskillä osattiin auttaa. Japanilaiseksi yhteyshenkilökseni laitoin "University representative" ja osoitteen kohdalle taisin rustata "university student dormitory", sillä tarkkaa osoitettahan minulla ei vielä ole. Johonkin kohtaan laitoin Hokudain kansainvälisten palveluiden osoitteen ja puhelinnumeron, mikä oli kuulemma ihan ok. 

Viisumihakemus on englanninkielinen ja kaksi sivua pitkä: suurin osa kysymyksistä oli ihan helppoja ja osa oli samoja, kuin aikaisemman postauksen "information for visa application" -kaavakkeen kysymykset. Suurin ongelma koko hakemuksen kanssa oli sen printtaaminen, sillä en millään saanut mokomaa ulos koneelta! Suurlähetystön sivuilla olevaa linkkiä klikkaamalla sain auki vain pdf-tiedoston, jossa pyydetään lataamaan Adoben uusin versio (joka minulla jo on, mutta tulipahan ladattua uudelleen), mutta sen jälkeen itse tiedosto ei edelleenkään suostu aukeamaan. Onneksi työkaverini keksi jonkun datakikkailun, millä hakemus saatiin tulostettua, mutta se prosessi meni kyllä minulta ihan yli hilseen.

CoE puolestaan on n. A5 -kokoa oleva lappunen, joka näyttää etäisesti joltain viralliselta koulutodistukselta. Se niitataan kiinni passiin, ja Japaniin saavuttaessa maahanmuuttoviranomaiset ottavat sen omakseen. Valokuva, jonka olin aikaisemmin lähettänyt Hokudaihin, oli skannattu oikeaan yläkulmaan, ja suttuisena näytti se kohtalaisen kaamealta. Vielä järkyttävämpi oli kuitenkin kuva, joka itse viisumiin tuli..! 

Certificate of Eligibility, taiteltuna ja niitattuna passiini.

Olen jo aikaisemminkin tainnut mainita, että uudessa passissani oleva kuva on kohtalaisen epäonnistunut. Erään kaverin luonnehdinnan mukaan näytän kuvassa aivan venäläiseltä terroristilta, ja tätä on naureskeltu jo kohtalaisen pitkään. Koska viisumiin tulevan kuvan pitäisi olla suht tuore, valitsin siihen eri kuvan, kuin mikä passissa on (just in case, tuskin kukaan niitä niin tarkkaan katsoo). Viisumihakemuksen ohjeiden mukaan kuvan tulisi olla kokoa 45mm x 45mm ja tietyltä etäisyydeltä kuvattu, mutta koska tuolla ei kuulemma ollut ihan niin hirveästi väliä, laitoin papereihini ihan tavallisen kuvan. Ja voi mikä hirvitys siitä tuli! Mustavalkoinen, kiiltävä naamani, jossa on sellainen etäinen peura-rekan-etuvaloissa -ilme, on rajattu niin tiukkaan, että näytän aivan porsaalta. Siis hyvin, hyvin, hyvin rumalta porsaalta. Hyvä ystäväni lähestulkoon tikahtui nauruun kuvan nähdessään (true friendship <3). Mutta minkäs teet, näillä mennään. 

Minä passissa, minä viisumissa. Olo on jokseenkin viehättävä....

Vielä jokunen aika sitten viisumeita oli kahdenlaisia: sellaisia, joilla ei voinut poistua maasta välillä ja sellaisia, joilla voi. Jälkimmäinen maksoi luonnollisesti jonkin verran enemmän, mutta oli kätevä siltä varalta. jos halusi käydä vaikkapa shoppailemassa Etelä-Korean puolella. Nyttemmin viisumeita on kuitenkin vain yhdenlaisia, ja niillä ei oletusarvoisesti voi poistua maasta. Jos kuitenkin aikeissa on käydä pyörimässä muuallakin Aasiassa (henk.koht. suunnittelen matkaa Hong Kongiin), pitää lentokentällä täyttää joku lippulappunen ja ruksata siihen kohta "Departure with Special Re-entry Permission", jotta pääsee takaisin Japaniin. Suurlähetystössä vakuutettiin, että koko prosessi on varsin kivuton, joskin se maksaa joitan jenejä. 

Long story short, viisumi on nyt hankittu, hurraa! Muitakin hankintoja on tullut tehtyä, ja parin viikon päästä tuleva luottokorttilasku vähän hirvittää.... 

Olen tehnyt jo jonkin aikaa listaa asioista, joita tulisi ostaa ennen matkalle lähtöä, ja tuntuu kyllä siltä, ettei ostosten määrä lopu ikinä. Tähän mennessä olen ostanut housuja, sukkahousuja, tavallisen mustan jakkupuvun (joka on hyvä olla olemassa vähän virallisempia tapahtumia varten, varsinkin jos haluaa tehdä paikallisiin hyvän vaikutuksen), piilareita, lääkkeitä, uudet silmälasit, läppärin (jee! On hieno, eikä ollut edes ihan niin kallis) ja omiyage -viemisiä. Lisäkustannuksia tulee myös esim. erinäisistä lääkärikäynneistä ja rokotteista, huh. 

Omiyage -kategoriaan olen tähän mennessä kerryttänyt kamaa lähinnä Hokkaidon Suomi -yhdistykselle, jonka kanssa tulen todennäköisesti olemaan jonkin verran tekemisissä. Yhdistys on aika aktiivinen, ja siellä on kuulemma paljon innokkaita japanilaisia rouvia suomea opiskelemassa. Heitä ajatellen ostin hieman suomalaista musiikkia (sekä iskelmälevyjä että pop-musiikkia, joita voivat sitten vaikka käyttää tunneilla) ja 1000 ensimmäistä sanaa suomeksi -kirjan. Nuo olivat kaikki aika edullisia, kiitos Anttilan loppuunmyynnin, joten heitän siihen päälle vielä Suomen lasten leivontakirjan, jossa on reseptien lisäksi esitelty selkeällä suomella mm. erilaisia keittiövälineitä ja ruoanlaittometodeja. Päädyin kyseiseen teokseen lähinnä siksi, että pidän itse leipomisesta ja ruoanlaitosta, joten siitä minun on helppo puhua (jos vaikka moinen tilanne tulee eteen). Muille tutuille ja tuntemattomille viemiset tulevat olemaan lähinnä suklaata ja jotain epämääräistä Muumi-sälää, jota en ole vielä hankkinut. 

Leivontakirja pitää sisällään paljon klassiko-ohjeita, kuten mm. vispipuuro, korvapuustit, mokkapalat...

Iskelmää, Mattia ja Teppoa, PMMP:tä ja tuhat sanaa suomeksi. Kai noilla jotain tekemistä keksii?

Tällaisenkin löysin, mutta taidan jättää ostamatta. En osaa itse neuloa pätkääkään, joten olisi varmaan aika haastavaa opettaa moisten tekemistä japanilaisille. En myöskään pidä muumeista, joten...

To do -lista on vähintäänkin yhtä pitkä kuin ostoslistani, ellei pidempikin. Nyt, kun viisumin voi vetää yli listalta, on olo vähän kevyempi, mutta vielä pitäisi tehdä muutto-/matkustusilmoitus Kelaan, maistraatille ja ulkoministeriölle (en tee sitä vielä, sillä en tiedä osoitetta), hakea jenejä (seuraan jenin kurssia päivittäin), järjestellä tavaroita, opiskella japania (olen unohtanut kaaaaaaaaiken, mikä hirvittää aika paljon), tehdä jotain puhelinliittymälle, ottaa yhteyttä pariinkin eri tahoon Japanissa (japaniksi, ääk!), ehtiä näkemään kaikkia kavereita, sukuloida Mikkelin tienoilla jne. Huhhhuhhuh. Kiirettä pitää. Vakuutusyhtiöönkin jouduin soittamaan nyt jo viidennen kerran, koska edellinen vakuutushakemukseni oli näemmä tehnyt jonkin sortin virtuaalisen katoamistempun, ja koko homma piti aloittaa käytännössä alusta.

Tässä vaiheessa alkaa jo pikkaisen ahdistaa se, miten ehdin tehdä kaiken. Vähän väliä joudun kieltäytymään jostain tapahtumasta tai perumaan jonkun tapaamisen kaverin kanssa, jolloin tietenkin koen olevani huonohko ihminen ja kaverillekin tulee paha mieli. Mutta kun kaikkea ei vain voi ehtiä, ja omaakin aikaa pitäisi olla välillä...! Joka päivä jollekin päivälle tulee uusia menoja, toiset enemmän pakollisia kuin toiset, ja lähtöön on aikaa enää kuukausi. Huomenna aion kuitenkin olla pääosin vapaalla, joskin iltapäivällä pitää käydä äidin kanssa asioilla. Houkuttelisi laittaa puhelin kiinni koko päiväksi, mutta en taida viitsiä. Kai se riittää, että saan illalla löhöillä ja katsoa telkkaria? Tänään aion kuitenkin vielä tsempata ja käydä läpi tavaroitani. Niin, ja hakea äidin töistä.