Terveiset Sapporosta!

Täällä ollaan! Pahoittelut päivityksen viivästymisestä, puuhaa on ollut niin paljon, että netissä roikkumiseen ei ole jäänyt ihan hirveästi aikaa. 

Matka Japaniin sujui ihan hyvin, ja aika meni suht nopeasti. Ennen koneeseen nousua join kavereiden kanssa lentokentällä paria lasia kuohuvaa ja söin puolikkaan korvapuustin - ihan sopivat "läksiäiset"! Helsingistä Osakaan matkatessa oli kone tupaten täynnä japanilaisia, ja totesin hyvin äkkiä ottavani ensi kerralla mielummin käytäväpaikan. Nyt istuin ikkunan vieressä (ajattelin, että olisi helpompi nukkua, jos voi nojata seinään, mutta turha luulo...), ja vieressäni istunut japanilainen nainen nukkui lähes koko ajan, enkä tietenkään viitsinyt häntä herättää aina, kun halusin vessaan tai kävelemään. Ankeaa. Yhdeltä vessareissulta palatessani onnistuin vieläpä niksauttamaan polveni suht pahasti, ja olisi varmaan tehnyt ihan hyvää, jos olisin päässyt vähän useammin verryttelemään. Onneksi sain lentoemännältä pussillisen jäitä, joka helpotti pahimpaan jomotukseen, ja nyt polvi on jo melkein parantunut.

Korvapuustia ja kuoharia, hyvät lähtöeväät! 

Muuten lento oli aika tavallinen, katsoin elokuvia (joista en saanut mitään selvää, surkea äänentoisto) ja söin epämääräistä lentokoneruokaa. Kun kone lähti, meinasin hieman herkistyä, mutta se meni aika nopeasti ohi, onneksi! Olisi ollut noloa ruveta nyyhkimään täydessä koneessa.... Jossain vaiheessa lentoemäntä kuulutti, että vasemman puolen ikkunoista näkyy revontulia, jolloin jok'ikinen japanilainen suorastaan ryntäsi ikkunoille. Itse en tietenkään nähnyt mitään, oikealla puolella kun istuin, enkä oikein suomalaisena kehdannut änkeä revontulia katsomaan. 

Kun saavuin Kansain kentälle, pääsinkin heti jonottamaan asumislupakorttiani (residence card, tai zairyuukaado), joka on olennainen osa Japanissa oleskelua. Jonossa juttelin erään Wakayaman yliopistoon matkalla olleen australialaisen kanssa, joka jäi ystävällisesti odottamaan minua, ja haimme yhdessä matkalaukut. Siinä kohtaa tiemme erosivat, mutta kerromme tätä nykyä Facebookissa toisillemme kaikkia hauskoja sattumuksia, mitä tielle on osunut. Joka tapauksessa, suuntasin sen jälkeen kohti kotimaisten lentojen terminaalia, jonka löysin pienen harhailun jälkeen. Usein sanotaan, että japanilaisilla kentillä on helppo suunnistaa, mutta Kansain kentän JAL:in tiski oli kyllä suht hyvin piilotettu (varsinkin kun aikaeroväsymys vaivaa, laukut painavat, ja kävely oli polven takia vaikeaa), eikä sitä varsinaista terminaaliakaan kohti ihan turhan montaa kylttiä osoittanut. 

Kentällä oli autiota....

Terminaali kuitenkin löytyi, ja se oli todella, todella pieni. Olin ajatellut, että Kansain kentällä voinkin sitten vähän pyöriä kaupoissa ja vaikka tehdä vähän heräteostoksia, mutta kotimaan lentojen terminaalissa liikkeitä oli tasan kaksi: pieni kahvila ja sen vieressä oleva pieni marketti, jossa myytiin kaikkea mahdollista. Ihmisiäkään ei ollut missään, olin hetken terminaalissa lähes yksin! Loppujen lopuksi Sapporoon menevä lento oli kuitenkin ihan täynnä. Ruokaa lennolla ei tarjoiltu, ja meinasin nääntyä nälkään. Nukuttuakaan en saanut kuin ehkä vartin, joten Sapporoon saavuttaessa olo oli vähintäänkin hehkeä... 

Sapporon Shin-Chitose -kentällä minua oli vastassa tuutorini Aya sekä juuri Unkarista saapunut vaihtari, ja hyppäsimme kolmistaan junaan kohti Sapporon keskustaa. Matka kesti reilu puoli tuntia ja maksoi 1070 jeniä. Sapporon juna-asemalla vaihdoimme taksiin (jonka tuutori ystävällisesti maksoi), ja asuntolalle matkaa oli vain muutama minuutti. Stressasin aikaisemmin tuutorin kanssa small talkaamista aika paljon, mutta lentojen jälkeen olin niin väsynyt, että en enää jaksanut huolehtia moisesta. Juttelimme niitä näitä koko matkan ajan, ja yllätyksekseni japanin puhuminen sujui suht hyvin.

Aya oli todella suureksi avuksi, ja opasti meitä todella hyvin. Asuntolalla meille ojennettiin läjä papereita, joiden joukossa oli mm. asuntolan säännöt, tietoa vuokranmaksusta ja vuodevaatteiden vuokrauslomake. Henk.koht. en tajunnut papereista juuri mitään (vaikka eivät ne nyt niin monimutkaisia olleet), mutta Aya täytti lähes kaikki lomakkeet puolestamme, ja "käänsi" monimutkaisemmat jutut yksinkertaisemmaksi japaniksi. Tämän jälkeen asuntolan manager (en nyt keksi sanaa suomeksi) esitteli meille huoneet ja pyykkituvan. Huoneissa on kaikkea erikoista ja outoa, mutta kerron niistä myöhemmin lisää.

Loppupäivä sujuikin ostosten parissa - tässä asuntolan ihan vieressä on jättiläismäinen marketti, josta saa ihan mitä tahansa! Ostimme muutamia elintärkeitä tavaroita, kuten vessapaperia ja vettä, ja sitten menimme syömään. Marketin yhteydessä on kymmenkunta erilaista ravintolaa, kaikki suht huokeita ja tähän mennessä niistä on löytynyt pelkästään hyvää ruokaa! Ison illallisen jälkeen menimmekin suoraan nukkumaan, ja siinähän se ensimmäinen päivä sitten olikin.

Aika on mennyt nopeasti, ja olen viihtynyt hyvin. Sapporossa on todella rauhallinen tunnelma, ihmiset ovat mukavia ja maisevat miellyttäviä. Täällä on koivuja, pihlajia ja apiloita, joten aika kotoisa on ollut olo.

Koivuja! Kotikadulla! :D

Lähtöpäivä!

Pitkän odotuksen jälkeen tässä sitä nyt ollaan! Matka kohti Sapporoa alkaa muutamien tuntien päästä, ja kaikki tavarat, lippulappuset, rokotukset ja hermot on kasassa. Olo on aika zen, eikä lähtö erityisemmin hermostuta. Koneen vaihtaminen stressaa hieman (huonoja kokemuksia), ja vähän jännitän reilun puolen tunnin junamatkaa tuutorin kanssa, mutta eiköhän se siitä. 

Parin tunnin päästä lähden kohti Helsinki-Vantaata, ja saattamaan lähtevät vanhemmat ja sisko. Kentällä samaan aikaan on myös Sapporoon lähtevä opiskelukaveri, joka ikävä kyllä lentää eri koneella... mutta ehdimme kuitenkin juoda paniikkikaljat yhdessä, eli kaikki hyvin! Lasilliselle ennättää mukaan myös toinenkin kaveri, joka työnsä puolesta pääsee saattamaan meidän ihan lähtöportille asti. Happy days! 

Huomisen puolella saavun perille, ja kirjoittelen sieltä sitten lisää. Sapporossa minua odottaa näillä näkymin aurinkoinen, +20 asteen päivä, hahaa! :D 

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Muutama päivä aikaa lähtöön. Yllättäen minua ei erityisemmin jännitä, lähinnä vain hämmästelen kummastelen sitä, että vihdoinkin lähtö on lähellä. Johan sitä nyt on jo odotettukin. 

Viime päivät ovat sujuneet lähinnä rahanmenon merkeissä, joskin mitään turhaa ei ole tullut (kai) ostettua. Kartutin omiyage-osastoa läjällä suklaata ja Muumi-karkkeja, hain Forexilta hulvattoman määrän jenejä (kurssi oli vihdoinkin kohdillaan!), vein töihin kakun, ja vietin loistavan illan työkavereiden kanssa. Muitakin kavereita on tullut nähtyä, ja kivaa on ollut. Matkalaukun koepakkasin, ja voi elämä tätä tavaran määrää..! Täytyy ehkä vähän karsia jotain, mutta mitä? 

Mitään akuuttia tekemistä ei enää ole, kaikki superpakollinen on hoidettu. Rokotukset on kunnossa, käteistä on, lennot varmistettu ja niin edelleen. Näinä viimeisinä Suomi-päivinä olen lähinnä hengaillut perheen ja kavereiden kanssa, ja siltä varsinaiselta lähtöpaniikilta on onneksi vältytty (so far). 

Pienehkö ahdistus kuitenkin iski, kun tajusin, että kohta sitä japania pitäisi oikeasti puhua koko ajan, lentokentältä alkaen. Hokudain tuutorini tulee minua kentälle vastaan, ja edessä olisi heti noin puolen tunnin junamatka yliopistolle. Olen ihan sosiaalinen olento, ja small talk sujuu, mutta en silti nauti tilanteista, joissa minun on pakko jaksaa olla kiinnostunut ja innoissani. Joku pakosuunnitelma pitäisi aina olla! Mutta tuutori on varmasti ihan mukava ja toivottavasti myös ymmärtää, että saatan pitkän lentoni jälkeen olla vähän jäässä. Hätätapauksissa aion surutta turvauta englantiin, ha! 

Ilmoittauduin myös tuleville japanin kursseilleni, mikä oli mielenkiintoista. Kurssit on jaettu pääsääntöisesti kahteen tasoon, keskitaso (中級) ja edistyneet (上級), joista keskitaso jaetaan vielä eri taitotasoihin, kun taas edistyneiden ryhmät jaetaan aihealueiden mukaan. Totesin hyvin äkkiä, että edistyneiden kursseille ei minulla ole mitään asiaa, joten keskitaso siis. Ajattelin aluksi ilmoittautua keskitason ei niin edistyneille kursseille, mutta juteltuani Helsingin yliopiston (juuri Hokudaista palanneen) tuutorini kanssa, rohkaistuin vähän haastamaan itseäni, ja ilmoittauduin mm. kielioppikurssin ylimmälle tasolle (siis keskitason ylimmälle, ei edistyneisiin sentään). Lopullinen sijoittuminen ratkaistaan kuitenkin lähtötasotestissä, joka on 30.9. aamulla. Itse testi on kuulemma helpohko, mutta ajattelin nyt silti vähän lukea ennen sitä. 

Vielä (enää) kaksi kokonaista päivää ennen lähtöä. Olis jo keskiviikko!

Japanista ja japanista

Joskus vuosi tahi kaksi sitten ostin kirjan japanilaisesta kulttuurista ja etiketistä, jota en tietenkään ole ehtinyt lukemaan kuin vasta nyt. En kyllä kuitenkaan päässyt edes ensimmäistä lukua pidemmälle, kun jo totesin siskoni kanssa kirjan olevan ihan älytöntä hölynpölyä - asiasisältö on periaatteessa kaikki totta, mutta koko roska on kirjoitettu ärsyttävään amerikkalaiseen länsimaalaiseen "kylläpäs aasialaiset ovat outoja, heillä on kaikkia hassuja tapoja, mutta ei niistä tarvitse välittää" -tyyliin. Esimerkiksi kumartamista jaksettiin ihmetellä, sillä onhan se nyt perin omituista, eikä tietenkään lainkaan verrattavissa vaikkapa kättelemiseen tai kaiken maailman high fiveihin. Ihan eri juttu, like totally. Olin alunperin ajatellut raivota kirjasta hieman enemmänkin, mutta jääköön se nyt kuitenkin väliin. Ehkä myöhemmin. Lukulistalla olisi myös Lonely Planetin valikoidut osiot, mutta tuossahan tuokin vaan pölyä kerää.......

Japanin oppikirjat kaivoin esiin, kun totesin oikein käytännössä, miten paljon olenkaan unohtanut. Olimme juuri Momon kanssa jutelleet siitä, miten nopeasti japanin taidot rapistuvat, kun paikalle sattui suomalainen japaninopettajamme yliopistolta. Hänen mukanaan oli yliopiston uusi, japanilainen japaninopettaja, joka tietenkin esiteltiin meille. Japaniksi, tietenkin. Normaalisti tässä kohtaa kuuluisi small talkata, mutta ei siitä kyllä oikein mitään tullut. Pari lausetta sain sanottua, mutta valehtelematta minulta meni ainakin puolet sensein lauseista täysin yli hilseen (hiljainen puheääni ja pieni taustamöly eivät kauheasti parantaneet tilannetta). Onneksi paikalla ollut senpai pelasti, ja hoiti leijonanosan puhumisesta.

Kotiin päästyäni aloitin siis etsimään vanhoja oppikirjojani, ajatuksena edes vähän selailla niitä läpi. Olin mielestäni laittanut kirjat muuttolaatikoiden päällimäisiksi, jotta löytäisin ne nopeasti, mutta ensinnäkin oikean laatikon löytäminen koitui haastavaksi (liikaa kirjoja!!) ja toiseksi eihän ne missään päällimmäisenä olleet, tietenkään. Alimmaisena, sikin sokin, yksi siellä, toinen täällä. Helvetti sentään. Lopulta kuitenkin löysin kaikki miljoona opusta, ja selasin niistä viikon aikana läpi kaksi helpointa. Easy does it..? 

Fiksummat yksilöt olisivat opiskelleet japania oikeasti koko kesän, tai edes kerranneet vanhaa. Itsehän en ole tehnyt mitään, mikä tietenkin vähän kaduttaa tässä vaiheessa, kun vaihtovuosi ja siihen kuuluva lähtötasokoe lähenee lähenemistään. Mutta minkäs teet, better late than never. Mitään eeppistä kertausrumbaa en aio aloittaa, sillä tässä ajassa tuskin ehtii käydä läpi kolmen vuoden materiaaleja ja kaikkia niitä opuksia, joita olen omaksi ilokseni (köh, köh) hankkinut. Kunhan nyt vähän edes vilkaisisin, jos vaikka saisin lukunopeuteni takaisin entiseensä (luen japania aika hitaasti, minkä takia esim. luetunymmärtämiset JLPT-kokeissa ovat minulle haastavia). Yritän lohduttautua sillä, että oppimaanhan minä olen menossa jne., mutta saa nähdä miten tasokokeessa käy.

Suuri osa viime päivistä on mennyt milloin minkäkin tasoiseen angstaamiseen, mikä nyt varmaan on ihan ymmärrettävää, kun tätä vaihtorumbaa on väännetty jo vuoden verran. Mutta nyt, flunssaisena kotihiirenä, olen ehtinyt vähän jäsentää ajatuksiani, ja olen ihan hyvillä mielin koko jutusta. Lähtöön on aikaa enää tasan kaksi viikkoa (iik!), suurin osa tavaroista on hankittu ja matkalaukku lojuu lattialla sisältöä odotellen, alkaa koko juttu tuntua todemmalta. Olen jo ottanut yhteyttä Hokkaido-Suomi -seuraan ja käynyt tutustumassa Hokkaidon yliopiston Helsingin toimistoon, ja käynyt töissä viimeisen kerran (kiitos kaikille mukavista vuosista, nähdään vuoden päästä!). Tänään sain viestiä tulevalta tuutoriltanikin (sapōtaa, "tukihenkilö"), joka lupasi autella kaikessa. Jep, lähtö on tosi, tosi, tosi lähellä. 

...help!