Japanista ja japanista

Joskus vuosi tahi kaksi sitten ostin kirjan japanilaisesta kulttuurista ja etiketistä, jota en tietenkään ole ehtinyt lukemaan kuin vasta nyt. En kyllä kuitenkaan päässyt edes ensimmäistä lukua pidemmälle, kun jo totesin siskoni kanssa kirjan olevan ihan älytöntä hölynpölyä - asiasisältö on periaatteessa kaikki totta, mutta koko roska on kirjoitettu ärsyttävään amerikkalaiseen länsimaalaiseen "kylläpäs aasialaiset ovat outoja, heillä on kaikkia hassuja tapoja, mutta ei niistä tarvitse välittää" -tyyliin. Esimerkiksi kumartamista jaksettiin ihmetellä, sillä onhan se nyt perin omituista, eikä tietenkään lainkaan verrattavissa vaikkapa kättelemiseen tai kaiken maailman high fiveihin. Ihan eri juttu, like totally. Olin alunperin ajatellut raivota kirjasta hieman enemmänkin, mutta jääköön se nyt kuitenkin väliin. Ehkä myöhemmin. Lukulistalla olisi myös Lonely Planetin valikoidut osiot, mutta tuossahan tuokin vaan pölyä kerää.......

Japanin oppikirjat kaivoin esiin, kun totesin oikein käytännössä, miten paljon olenkaan unohtanut. Olimme juuri Momon kanssa jutelleet siitä, miten nopeasti japanin taidot rapistuvat, kun paikalle sattui suomalainen japaninopettajamme yliopistolta. Hänen mukanaan oli yliopiston uusi, japanilainen japaninopettaja, joka tietenkin esiteltiin meille. Japaniksi, tietenkin. Normaalisti tässä kohtaa kuuluisi small talkata, mutta ei siitä kyllä oikein mitään tullut. Pari lausetta sain sanottua, mutta valehtelematta minulta meni ainakin puolet sensein lauseista täysin yli hilseen (hiljainen puheääni ja pieni taustamöly eivät kauheasti parantaneet tilannetta). Onneksi paikalla ollut senpai pelasti, ja hoiti leijonanosan puhumisesta.

Kotiin päästyäni aloitin siis etsimään vanhoja oppikirjojani, ajatuksena edes vähän selailla niitä läpi. Olin mielestäni laittanut kirjat muuttolaatikoiden päällimäisiksi, jotta löytäisin ne nopeasti, mutta ensinnäkin oikean laatikon löytäminen koitui haastavaksi (liikaa kirjoja!!) ja toiseksi eihän ne missään päällimmäisenä olleet, tietenkään. Alimmaisena, sikin sokin, yksi siellä, toinen täällä. Helvetti sentään. Lopulta kuitenkin löysin kaikki miljoona opusta, ja selasin niistä viikon aikana läpi kaksi helpointa. Easy does it..? 

Fiksummat yksilöt olisivat opiskelleet japania oikeasti koko kesän, tai edes kerranneet vanhaa. Itsehän en ole tehnyt mitään, mikä tietenkin vähän kaduttaa tässä vaiheessa, kun vaihtovuosi ja siihen kuuluva lähtötasokoe lähenee lähenemistään. Mutta minkäs teet, better late than never. Mitään eeppistä kertausrumbaa en aio aloittaa, sillä tässä ajassa tuskin ehtii käydä läpi kolmen vuoden materiaaleja ja kaikkia niitä opuksia, joita olen omaksi ilokseni (köh, köh) hankkinut. Kunhan nyt vähän edes vilkaisisin, jos vaikka saisin lukunopeuteni takaisin entiseensä (luen japania aika hitaasti, minkä takia esim. luetunymmärtämiset JLPT-kokeissa ovat minulle haastavia). Yritän lohduttautua sillä, että oppimaanhan minä olen menossa jne., mutta saa nähdä miten tasokokeessa käy.

Suuri osa viime päivistä on mennyt milloin minkäkin tasoiseen angstaamiseen, mikä nyt varmaan on ihan ymmärrettävää, kun tätä vaihtorumbaa on väännetty jo vuoden verran. Mutta nyt, flunssaisena kotihiirenä, olen ehtinyt vähän jäsentää ajatuksiani, ja olen ihan hyvillä mielin koko jutusta. Lähtöön on aikaa enää tasan kaksi viikkoa (iik!), suurin osa tavaroista on hankittu ja matkalaukku lojuu lattialla sisältöä odotellen, alkaa koko juttu tuntua todemmalta. Olen jo ottanut yhteyttä Hokkaido-Suomi -seuraan ja käynyt tutustumassa Hokkaidon yliopiston Helsingin toimistoon, ja käynyt töissä viimeisen kerran (kiitos kaikille mukavista vuosista, nähdään vuoden päästä!). Tänään sain viestiä tulevalta tuutoriltanikin (sapōtaa, "tukihenkilö"), joka lupasi autella kaikessa. Jep, lähtö on tosi, tosi, tosi lähellä. 

...help!